maanantai 28. syyskuuta 2015

Peli: The Phantom Pain

valitettavasti seuraava arvostelu sisältää muutamia juonispoilereita. ole hyvä äläkä lue kuvasta eteenpäin jos et ole päässyt viimeiseen tehtävään - 46- asti. 



Kovan draaman ja kohun saattelemana luokseni saapui viimeisin (ja viimeinen?) Metal Gear Solid. Kyseinen pelisarja on ykkössuosikkini monestakin syystä joten odotukset tätä kohtaan olivat kovat. Pääasiallisesti ne lunastettiinkin- olihan siinä absurdi juoni, omaa ääntään rakastava vihollinen, kävelevä tankki ja paljon paljon sitä paljon rakastettua ja vihattua hiiviskelyä. Mutta pelissä oli toki omat virheensä, joista osa lienee pelin luoja Kojiman ja peliyhtiö Konamin välirikko jonka seurauksena Phantom Pain saatettiin puskea pihalle ennen sataprosenttista valmistumistaan.

Kaikesta huolimatta ehdottomasti yksi lähivuosien merkittävimmistä peleistä joka sulkee lopullisesti ympyrän MGS-sarjan eri osien välillä, kertoen mitä tapahtuikaan tehden legendaarisesta sotilaasta vihaisen sotarikollisen.

MGS on aina osannut taiteilla omalaatuisen japanilaishuumorin ja sydäntäsärkevien eeppisten tapahtumien välillä ja Phantom Pain, kun se on hyvä, on myös todella hyvä.

Hahmot: Moni vanha tuttu tekee Phantom Painissa paluun, kuten hilpeästä playboysta katkeraksi kaksi raajaansa menettäneeksi kostonhaluiseksi komentajaksi muuttuva Kazuhira Miller (joka kärsii kenties eniten koko pelin hahmoista, menettäen niin kaksi raajaansa, kuin pomonsakin ja kuin tulevaisuutensa), sarjan lähes jokaisessa osassa esiintyvä Revolver Ocelot tai tuttavallisemmin pelkkä Adam ehkä kaikkein rennoimmassa olomuodossaan (jäin kyllä kaipaamaan pappa!Ocelotia muhkeine viiksineen) ja ennen kaikkea Big Boss itse. Elävä legenda ja arpinen sotaherra, nyt entistä eläväisempänä ja jurompana. Sisällä kytevä viha hänet pettänyttä maailmaa kohtaan tuodaan esille synkkyytenä ja Kiefer Sutherlandin juuri sopivalla tavalla tasaisena ääninäyttelynä. Ääninäyttelijänvaihdos muutenkin on tehnyt terää ja todella tehnyt Big Bossista omanlaisensa hahmon- katkeran miehen jonka oma legenda uhkaa tukehduttaa hänet ja hänen rakkaan opettajansa hahmon alleen. Erityismaininta palaavista olkoon Elillä, joka viimein paljastuu olevan juuri se jonka jokainen arveli hänen olevan- pienenpieni aggressiivinen versio MGS1sessä esiintyneestä Liquid Snakesta. Elin tarina jää hieman vajaaksi mutta henkilökohtaisesti en kokenut tarvitsevanikaan enempää. Jokainen sarjaa enempää pelannut tietää mihin Eli lopulta päätyy. Hienoa huomata, että vastahakoisen isähahmon vihaaminen on ja pysyy Elin/Liquid Snaken tavaramerkkinä aikuisikään asti.

Kuten tavallista, myös PP esittelee muutaman uuden hahmon joista kenties kohutuin on mykkä tarkka-ampuja Quiet. Vähäpukeinen- ja puheinen neito kun on ainoa naispuolinen päähenkilö. Mykkä Quiet ei suinkaan ole, vaan kovan kohtalon kokenut mutatoitunut nainen joka löytää pelissä esiintyvästä yksityisarmeijasta lyhytaikaisen kodin. Huolimatta miten kovalla epäluulolla kaikki sotilaat Big Bossia itseään lukuunottamatta häneen suhtautuvat outojen yliluonnollisten kykyjensä vuoksi. Ei sillä, ei Quiet ole ensimmäinen sarjassa esiintynyt hahmo jolla on selittämättömiä yliluonnollisia kykyjä. Itse koin Quietin tarinan murheellisena. Hän oli toki vihollisen leivissä mutta hänen kehonsa muutettiin, hänen mielensä suljettiin, jopa hänen kykynsä puhua sammutettiin.

Suurin kiitos tästä Stefanie Joostenille joka antoi Quietille kasvonsa ja äänensä, tehden hänestä ehdottomasti mainettaan paremman. Stefanien ansiosta Quiet on huumorintajuinen ja herkkä eikä suinkaan samanlainen kostonhimoinen raivokone kuin miespuoliset kumppaninsa. Harmittavasti Quietille on vaan sysätty käsittämättömiä fanservice-kohtauksia jotka eivät tee hahmolle laisinkaan oikeutta ja lähinnä hämmentävät ylimääräisyydellään. En näe vähäpukeisissa naishahmoissa sinänsä mitään pahaa mutta monesti tuli tunne, että Quiet näyttää siltä kuin näyttää vain miespelaajia miellyttääkseen. Ja muutaman kommentin perusteella hänen tarinansa onkin monelle toisarvoinen ulkonäkönsä vuoksi mikä on ehdottomasti surullista. Quiet on toki fiktiota mutta hänellä on aidon naisen kasvot ja ääni, hänen surunsa on aidon naisen surua ja itse koin hänet äärimmäisen tärkeäksi. Pystyt parempaakin, Kojima!

Muita uusia tuttavuuksia olivat jo Ground Zeroesissa esiintynyt moraaliton pahis Skull Face johon kiinnyin yllättävän paljon- ovathan parhaimpia pahiksia juuri ne jotka todella tuntevat olevansa oman tarinansa päähenkilöit, sadan vuoden kunnioitettavaan ikään päätynyt Navajo-intiaani Code Talker, vanha mies jolla on omat salaisuutensa. Pidin hahmosta mutta hänen roolinsa pelissä jäi vähän kysymysmerkiksi. Ja turhautumiseksi, olihan kyseinen hahmo syypää kahteen pelin ehdottomasti turhauttavimpaan tehtävään. Erityismaininta pelin suurimmalle sankarille eli Diamond Dogille. <3 Rakastan koiria, fiktiivisiä ja ihan oikeita ja DD oli selkeästi animoitu suurella rakkaudella aitoja koiraystäviämme kohtaan. Seurallinen ja pörröinen kaveri on luotettavin ja parhain kumppaneista joita seuraksesi tehtäville saat. Paina kolmiota niin Big Boss rapsuttaa koiraa. 10/10 rapsuttaisin uudelleen.

Tarina: pelin heikoimpia lenkkejä. Pidin kyllä pääasiallisesti parasiitti-juonikuviosta, eihän se ollut mitään sen oudompaa tai erikoisempaa kuin mitä sarjassa on aiemmin esiintynyt- ja toi mahdollisuuden yhteen koko sarjan parhaimmista tehtävistä. Se kuitenkin jäi mielestäni vähän vajaaksi taustalla tapahtuvaksi tarinaksi. Puhumattakaan Skull Facen juonittelujen pysäyttämisen. Myöskään trailereiden paljon lupailema kosto ei esiintynyt juuri muualla kuin Kazuhira Millerin raivokkaissa sanoissa ja muutamassa kohtauksessa. Tietenkin isoin shokki oli pelin loppukäänne kun Venom Snaken olemassaolo paljastettiin. Mutta ei siitä sen enempää, jokainen tulkitsee sen miten tulkitsee. Itse koin Venom Snaken melkein paremmaksi kuin todellisen Big Bossin- saihan se juonikuvio todellisen Big Bossin näyttämään juuri siltä sotahullulta rikolliselta joka esiintyi jo ihkaensimmäisessä Metal Gearissa.

Pelattavuudeltaan Phantom Pain on sarjansa parhaimmistoa. MGS on usein kärsinyt kankeista kontrolleista- ja siitä että lähes joka osassa on erilaiset mutta TPP on helppo pelata ja pelihahmo tottelee ohjaimen käskyjä helposti. Pelaaja myös kokee olevansa enemmän pelihahmonsa hallinnassa.

Pelaisin uudelleen ja pelaankin mutta hetkeen en unohda haamukipua jota peli jätti jälkeensä. Haamukipu itse esiintyi moneen kertaan- se on kipua menetetyissä raajoissa, kipua menetettyjen tovereiden vuoksi, kipua menetetyn tulevaisuuden vuoksi. Kipua menetetyn identiteetin vuoksi.

Pidän myös suuresti siitä että Phantom Pain ei muuttanut sitä mikä on aina mielestäni ollut MGSn syvin sanoma. Sota ei yhdistä maailmaa eikä tule koskaan yhdistämäänkään vaan rauha saavutetaan ainoastaan laskemalla aseen kädestä lopullisesti.

Kirja: The Raven Boys


Maggie Stiefvater on kirjailijana minulle suht tuntematon vaikka hänen kirjojaan onkin tullut eri tilanteissa vastaan. Kuitenkin muutamien erityislaatuisten kehujen ja lukuotteiden jälkeen innostuin lopulta lainaamaan The Raven Cyclen ensimmäisen osan. Enkä katunut.

Hahmot: YA-kirjallisuus sortuu usein Erikoisten Nuorten ja Tavallisten Nuorten jakamiseen, nostaen tietynluonteiset nuoret jalustalle ja unohtaen kokonaan toiset. Nimihenkilöt- korppipojat siis- ovatkin ilahduttavan erilaisia luonteiltaan ja haluiltaan vaikka Ganseyn rikkauden korostaminen ei saanutkaan suuria sympatioita kohdalleni vaikka muuten hahmo olikin ihan herttainen. Ronan sykähdytti itseä eniten, samaistun ja rakastun aina eniten maailmaan katkerasti ja vihaisesti suhtautuviin hahmoihin, heidän välinpitämättömyyteensä muusta kuin omista säännöistään- ja kuitenkin lojaaliuteensa ystäviään kohtaan kuten Ronanin tapauksessa. Hänen kiukulleen on myös oikea syy eikä milloinkaan tuntunut, että Ronan on kirjoitettu sellaiseksi kuin on koska Stiefvater vain halusi kirjaansa aggressiivisen hahmon. Adam jäi ainakin ekan kirjan perusteella vähän vaisuksi, rikkinäisen kodin kasvatiksi mutta luotan kyllä siihen, että hänkin kasvaa tarinan edetessä. Neljäs korppipoika sen sijaan toi mieleen yhden lempipelisarjani aavemaisen hahmon; säälittävän ja surullisen kummituksen joka ei aivan suostu poistumaan maailmasta joka häntä surullisesti kohteli.

Päähenkilöneiti Blue itse on myös ilahduttavan erilainen. En ole juuri viime aikoina enää lukenut YAta mutta kyllästyin aika nopeasti siihen, miten YA-kirjoissa tyrkytetään ja korostetaan aina miten Ehdottoman Tavallinen päähenkilöneiti on, yleensä jopa harmillisen passiivinen. Teinitytöt ovat päättäväisiä, herkkiä, tulisieluisia. Blue on kuin päiväuni sotkuisessa tukassa ja uneksivassa mielessä. Hän on herkkä, ehkä hiukan naiivi mutta myös päättäväinen ja toimelias. Hän ei pelkää korppipoikiaan tai ennustusta jonka mukaan tosirakkaus tappaisi heistä yhden. Blue on rohkea ja utelias ja vaikka usein tuntuikin tuomitsevan muut herkästi, hänestä silti kuulsi läpi hyvä, välittävä sydän. Tällaisia naispuolisia päähenkilöitä lisää.

Mainittavissa on, että Bluen naispuoliset perheenjäsenet saivat paljon sivuja ja sanoja itselleen. He ovat lämminhenkisiä ja voimakkaita naisia jotka kenties kuitenkin liikaa lukitsevat Bluen perheensä pariin kun Bluen sielu lepää korppipojissaan.

Tarina: Hieman irtonaiselta vaikuttava tarina kokoaa itsensä kirjan loppua kohden kun Stiefvaterin luoma miljöö alkaa takertua lujemmalla otteella hahmoihinsa, kun kyseisen maailman salaisuudet alkavat kuiskutella korppipoikien ja Bluen korviin. Pidän itse suunnattomista erilaisista mytologioista ja olikin mielenkiintoinen yksityiskohta että nukkuva kuningas jota päähenkilöt etsivät, oli todellinen henkilö. Alkupään tasapaksuudesta miinusta mutta draamaa luotiin kuitenkin loppua kohden oivallisesti. Mielenkiinnolla luen lisää.

Esittely

Olen yli kahdenkymmenen ja miettinyt pitkään miksen ole jo alkanut kirjoittaa mielipiteitäni lukemistani kirjoista ja pelaamistani peleistä jonnekin. Ovathan ne kaksi elämäni suurinta rakkautta.

Kirjat ovat olleet elämässäni siitä asti kun osasin ja jaksoin kuunnella iltasatuja ja tavata itsekin sanoja. Olen aina kantanut kirjaa laukussani, jopa silloinkun olen ollut liian väsynyt lukeakseni sitä. Niiden läsnäolo on aina rauhoittanut levottoman mieleni. Haluan jakaa sanani niistä maailmalle.

Pelit ovat olleet elämässäni vähemmän aikaa mutta ne taiteilevat aina parhaimmillaan kirjan ja elokuvan välillä- maalaavat interaktiivisia maalauksia silmieni eteen, tuottavat suuria tunteita ja syvää inspiraatiota. Tässä blogissa en todennäköisesti tule kirjoittamaan hupipeleistä, peleistä joita pelaan vain aikaa tappaakseni vaan niistä jotka ovat oikeasti menneet sydämeen asti.

Lukekaa toki.